Pelkään että keskityn epäolennaisuuksiin.
Ananas ikkunalaudalla, ja unohdan missä olen.
Huomenna osaisin kertoa, että astuin sisään kuluneita kiviportaita läpi vanhan, tervatun teräsportin ja siitä käännyin vasemmalle, laskeuduin muutamia kymmeniä kiviportaita lisää, en koskettunut kaidetta, katselin, mitä muotoja keskiaikaisten seinien kivet kätkevät sisäänsä, kunnes saavuin perille.
Tupakan, piippujen, sikareiden savu luo sisälle baariin eetterin, jossa purjehdin kohti tammista baaritiskiä. Yksinäisyydestä inspiroituva muusikko soittaa jotain kaihoisaa kappaletta kitaralla. Yksinäisten kahvilassa on hiljaista, aina. Baarimikko nyökkää, kysyy, mitä saisi olla? Kiitos konditionaalimuodon, otan sen kalliimman, arvostan sivistystänne, viski tuplana, ehkä rommia myös, mutta vasta myöhemmin. Nyt haluan olla yksin ja miettiä ikuisuuden.
Edessäni avautuu meri. Se on tyyni vielä. Jostain puhaltaa kylmä tuuli. Olen taas täällä. Edessäsi. Istumme toisen kerroksen kahvilassa, joka rakennettiin kaksi kuukautta sitten kansalle, jolla on varaa ostaa Itävallasta tuotuja aitoja Sacher-kakun paloja. Tähän kulutettiin metallia ja keskiaikaisen kiven korvasi lasi. Lasi. Lasi. Mitä se tuo mieleeni? Näkymätön, amorfinen aine.
Katsos, kotitaloni ikkunat, jotka ovat lasia, ovat alaosasta hiukan paksummat kuin ylempänä, sillä lasi valuu ajan saatossa alas. Tiedätte, että asun hyvin vanhassa rakennuksessa Vanhassa kaupungin osassa, aivan erään kaihoisan kellaribaarin nurkalla.
Joskus nämä rakennukset ovat maan tasalla ja niiden tilalla on jotain muuta.
Näin voisin elää loputtomiin. Jatkaa tässä kaupungissa, jossa romanttinen keskiaikaisuus yhtyy nykyiseen lasikaruuteen. Pankkiirin ei ole helppoa katsella, miten kaikki kuihtuu, vaikka eihän se ammattiuteeni mitenkään liity. Minä rahoitan sen minkä muut rakentavat.
