keskiviikko, 13. huhtikuuta 2011
Comte de Lautréamont - Maldororin laulut
Maldororin lauluissa on voimaa työntää minua tekemään omaa vihalistaani henkilöistä, jotka haluaisin tappaa. Mutta en ole vielä aloittanut...
Maldororin laulujen päähenkilö, Maldoror, on juuri tällainen ihminen, joka on pettynyt kaltaisiinsa. Hän tekee mielettömiä tekoja: murhaa, silpoo, raiskaa ja halventaa kaikkea, mitä ihmiset rakastavat. Välillä hän kuitenkin ajattelee tekojaan kuten tavalliset keskiverrot ihmiset mutta pohdintojen takana on lähes poikkeuksetta vihaa tai pahuutta.
Maldororissa on petollisuutta; hän osaa käyttää ihmisten hyväsydämisyyttä (jos hyvyyttä sattuu edes tulemaan vastaan!) hyväkseen vailla tunnon tuskia. Nuoria poikia hän huijaa ja säälimättä raiskaa nuoren tytön!
Maldororin lauluissa on romanttinen sävy. Lohikäärmeet, kotkat ja monet keskiaikaiset elementit toistuvat. Mielenkiintoista on myös Lautréamontin vanhanaikainen, nykyajan tyyliä raikkaampi tyyli ja sanasto kertoa. Lauluissa on pieniä leijailevia juonen palasia. Osat eivät juurikaan liity toisiinsa juonellisesti. Omat syyni, miksi aloin lukea juuri tätä Suomessa tuntematonta ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoa, ovat lähtöisin Andre Bretonilta, joka mainitsi kirjailijan nimen eräässä kirjassaan. Lautréamontista kerrottiin, että hän oli ainut surrealismin liikkeessä ollut hahmo, johon Breton ei pettynyt.
Maldororin laulut on taitavasti kirjoitettu kauhea runollinen ja vertauskuvallinen teos ihmisen raadollisuudesta.
Maldororin laulut päättyvät kuudenteen lauluun, jonka viisi osaa on numeroitu toisin kuin viiden ensimmäisen laulun osat. Viimeinen laulu kertoo tarinaa nuorukaisesta ja Maldororista, joiden ystävyys ja sen koettelemukset ovat täynnä nerokkaita vertauskuvia pahuudesta, Jumalasta, ihmisestä, rakkaudesta, kohtalosta ja hyvin monesta muusta elämän peruselementistä. Lauluissa keskeisintä ovat niiden selkeä, surrealistinen vertauskuvallisuus, josta on löydettävissä katkeruutta ja vihaa ihmistä ja hänen luojaansa, Sallimusta, kohtaan. Ihmisten raadollisuus ilmenee kirjan jokaisessa laulussa ja kaiken pahan keskittymä, Saatanaakin viekkaampi hahmo, on Maldoror.
Tyyli Maldororin lauluissa on hellivän pehmeää ja vanhanaikaista, jollaista nykyään ei kirjoiteta enää. Vanhat sanat, tavat ja arvot ovat kirjassa paikallaan ja poimittavana jokaiselle historiasta ja kielistä kiinnostuneelle. Suomen kielessäkin on runsaasti harvinaisia sanoja, jotka ovat nykykielen käytöstä poistuneet. Tyylissä on samoja vivahteita kuin adjektiivista ilotulitusta ampuvalla H. P. Lovecraftilla.
Maldororin lauluihin verrattavaa mestariteosta saa etsiä. Kuten Lautreamont takana kepeän arkisesti itsestään toteaa: minä olen nero. Lukijankin on tunnustettava tosiasiat. Harmittavasti Comte de Lautreamont kuoli jo hyvin nuorena sairauteen (kuten useat hyvät runoilijat ja kirjailijat tekevät! Esimerkiksi Timo K. Mukka, Garcia Lorca...) eikä siksi hänen kirjallinen tuotantonsa ole kovin laaja: vain kaksi kirjaa. Maldororin laulut on kiistatta hänen mestarillinen pääteoksensa. Ylempänä on ainut tunnette kuva hänestä.
Tunnisteet:
Kirja-arvostelut
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)



"Maldororin lauluissa on voimaa työntää minua tekemään omaa vihalistaani henkilöistä, jotka haluaisin tappaa. Mutta en ole vielä aloittanut..."
VastaaPoistaKuul. :=/
Olisipa minullakin edes yksi sellainen, niin voisin alkaa tehdä listaa.
Edes yksi sellainen laulu?
VastaaPoistaLainasin niitä kirjastosta:D Viimeisimpänä luin Hunter S. Thompsonin "Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa" ja enää ei tee mieli tehdä vihalistaa, vaan matkustaa jonnekin, missä voi käyttää värikkäitä shortseja ja juoda rommia polttavan auringon alla.
Edes yksi sellainen ihminen :=)! (Suurta ironiaa sisältyi tuohon lauseeseen.)
VastaaPoistaKestäisinköhän lukea tuollaista vihakirjallisuutta? Baudelairen runoista tosin olen pitänyt, hän (tai hänen kirjallinen minuutensa) tuntuu kyllä vihaavan eniten itseään.
Jotenkin harmillista tuon kreivi Lautréamontin puolesta, että hän aloitti kirjoittamaan lauluja hyvyydestä, mutta ehti kuolla ennen kuin ne valmistuivat, joten hänestä jäi jälkipolville hieman yksipuolinen kuva.