Parturini

En tunne parturiani.

En tiedä hänen nimeään. Hän on erilainen kuin muut. Hän ei puhu paljon.

Suosin häntä mutta hiuksiani ei leikata usein. Minulla on kalju päälaki. Hiukset kasvavat vain korvien yläpuolella. Olen kai vanha mutta en katsele itseäni peilistä.

Olen epäluuloinen ihminen. Joka aamu kun herään muistan mielessäni sanat: tänään, voi, olla, viimeinen, päiväsi. Siksi käyn parturissa usein keskustelemassa.

Hiljainen parturi kuuntelee. Puhuvalla asiakkaalla on yleensä jotain sydämellään. Siksi hiljaisia ihmisiä ja partureita tarvitaan.

Parturini liike on keskustan ulkopuolella pienellä sivukadulla. Katu on sotkuinen. Pahvia ja terästä. Turistit eivät löydä itseään sieltä. Siellä ei ole nähtävyyksiä tai ravintoloita. Täällä asuvat vain kaikista eksyneimmät kaupunkilaiset. Ja minä.

Astelen  kyyryssä eteenpäin. Istun parturin tarjoamalle tuolille. Hän sitoo kaulaani kankaisen  suojan.

Veri ei saa tahrata vaatteita.

Niin ajattelen aina. Pelkään, kun hän ottaa sakset ja klipsuttaa väsyneet silmät roikkuen hiuksiani. Pieni käden liike ja kuolemani olisi läsnä. Tässä ja nyt ja aina.

Jatkan jos jaksan, jaksan vain jos jatkan. Ja askeleet kaikuvat läpi kaupungin tyhjien sateisten kujien.